Search

Aitoa rakkautta, vai pelkoa ja riippuvuutta?


Mistä tarve rakastaa tai tulla rakastetuksi lähtee? Jokainen meistä ansaitsee rakkautta elämäänsä ja tulla rakastetuksi, kuten myös täyttää tehtäväänsä jakaen rakkauttaan kauttaan tähän maailmaan. Lähtökohtia rakkaudelle ja rakkauden ilmenemismuotoja on ihmisyydessä monia, mutta totuus on kuitenkin se, että on vain yksi ja ainoa rakkaus. Tuon rakkauden vastakohta ei ole viha, kuten yleisesti luullaan, vaan se on rakkauden poissaolo. Rakkauden poissaoloa voidaan kuvata myös pelkona, joka ilmenee ihmisyydessä lukuisin eri tavoin. Rakkaus on se ainoa alkuperäinen voima, jota ilman ei olisi elämää. Meistä jokainen on luotu suuresta rakkaudesta, ja siitä todisteena on oma sielullinen olemuksemme. Sielumme on luotu puhtaasta, pyyteettömästä jumalallisesta rakkaudesta, ja se asuu meissä aina. Me emme välttämättä osaa ilmentää ihmisolemuksessamme ja elämässämme tuota rakkautta puhtaasti, ja usein sekoitammekin sen erilaisiin ihmisyyden tuntemuksiin ja tarpeisiin, jotka saattavat kasvaa riippuvuuteen saakka. Jokainen ilmentää rakkauttaan tähän maailmaan oman sielullisen kehityksensä tasolla, joka on täysin luonnollista ja hyväksyttävää. Ketään ei voi pakottaa olemaan enemmän kuin mihin hän on valmis, ja se nimenomaan kiteytyy aidossa rakkaudessa ja ihmissuhteissa.

Rakkaus ei koskaan tuomitse, vaan se hyväksyy. Rakkaus ei koskaan arvostele, sillä se tietää kaiken olevan ilmentymää omasta olemuksestaan erilaisten aspektien kautta, ja siksi se osaa osoittaa armoa kaikelle kohtaamalleen tunnistaen niissä itsensä aina jollain asteella. Rakkaus ymmärtää ja osoittaa myötätuntoa, sillä se tietää kaiken ja kaikkien kaipaavan, ja tarvitsevan omaa aitoa olemustaan. Rakkaus vain on ja rakastaa, ja kaikki muu on rakkauden poissaoloa. Sen voima on niin jumalaista ja parantavaa, että rakkaudelle antautuminen ja sen vastaanottaminen voi olla vaikeaa kaikkien pelkojen takaa. Antautuminen vaatii henkistä vahvuutta ja oman herkkyytensä paljastamista. Pelkomme voivat määritellä tavan, jolla toivomme rakkauden saapuvan luoksemme ja miten sen täytyy meidän toiveemme täyttää. Jos me petymme rakkauteen tai se satuttaa meitä, ei se ollut puhdasta ja aitoa, vaan riippuvuudesta ja pelosta syntynyttä rakkauden kaltaista mielihyvän hakua, joka ei kuitenkaan koskaan täytä sydäntämme ja sieluamme pysyvästi. Kenenkään toisen rakkaus ei koskaan voi täyttää meitä, sillä se olisi rakkauden väärinkäyttöä, jollainen ei ole mahdollista – rakkaus virtaa lävitsemme, eikä pysähdy koskaan.

Jokaisen sielun tulee ilmentää rakkautta ja oppia rakastamaan sillä ensisijaisesti itseään, ja vasta sitten se on valmis jakamaan tuota voimaa itsensä ulkopuolelle. Vain silloin tuo rakkaus tulee oikeista lähtökohdista – aitoudesta, rehellisyydestä ja pyyteettömyydestä – rakastamisen tarpeen tai siitä riippuvaisena olemisen sijaan. Kukaan ei voi elää toisen rakkaudesta, sillä meissä jokaisessa asuu rakkauden voima, josta meidät on luotu. Tehtävämme on siis ensin herättää se itsessämme, parantaen sillä omat haavamme, jotka estävät meitä ilmentämästä rakkautta tähän maailmaan. Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen sellaisena kuin on tähän maailmaan syntynyt ja millaisena itsensä näkee, kokee ja tuntee, on henkisen kasvun ja kehittymisen työn tulos tai sen puutos. Voi olla hyvin pelottavaa ja kipeää katsoa itseään, jokaista olemuspuoltaan, persoonaansa, kehoaan ja kehityskohteitaan suurennuslasin kanssa ilman, että niitä yrittää peitellä, vähätellä ja lakaista maton alle kieltäen niiden olemassaolon. Juuri tämä kieltäminen ja hyväksynnän puute tekevät näistä esteitä, jotka patoutuvat rakkauden tielle. Kun päästää rakkauden ja hyväksynnän itseensä, voi ymmärtää oman keskeneräisyytensä ja kelpaavansa juuri sellaisena kuin on tässä hetkessä. Lopulta meidän tulee kelvata vain itsellemme.

Jos odotamme rakkauden tulevan luoksemme itsemme ulkopuolelta ja jonkun vain antavan se meille, tehden meidät sillä tavalla onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämässä, on tuo rakkauden kaipuu merkki riippuvaisuudesta, eli rakkauden poissaolosta itsessämme. Olemme silloin kuin tyhjä malja, joka odottaa jonkun täyttävän itsensä sen sijaan, että se ottaisi itse vastuun omasta täyttymyksestään rakastaen itsensä kokonaiseksi. Usein tämä malja on vielä niin rikkonainen ja hauras, että se ei kykenisi kantamaan sisällään tuota valtavaa voimaa ja hajoaisi sen vaikutuksesta. Rakkaus parantaa kaikki haavat ja korjaa säröt sielussa, eikä kenenkään muun rakkaus voi sitä tehdä. Toista ei voi rakastaa eheäksi, sillä annettu rakkaus ei ole pysyvää – kannettu vesi ei kaivossa pysy. Ainoa pysyvä rakkaus elämässä on rakkaus itseään kohtaan, ja se voi vain lisääntyä, kasvaa ja vahvistua, jolloin se alkaa virrata ehtymättömänä virtana lävitsemme tähän maailmaan ja muille ihmisille. Silloin rakkauden jakamisesta tulee pyyteetöntä ja aitoa, eikä se odota mitään vastalahjaksi kohteeltaan – se vain rakastaa ja hyväksyy. Kun täytymme rakkaudesta ja annamme sen virrata lävitsemme elämäämme ylläpitävänä voimana näyttäen sen muille, houkuttelemme luoksemme sielunkumppaneita, ystäviä ja rakkaita, jotka saapuvat luoksemme kauniin valomme opastuksessa. He näkevät tuon parantavan voiman, joka voi auttaa myös heitä löytämään itsestään rakkauden.

Ymmärtäessämme rakkauden alkuperän ja voiman, katoaa meiltä tarve määritellä sitä. Jos rakastamme itseämme ja elämäämme, on kaiken sen rakkauden, runsauden, onnen ja ilon saavuttava luoksemme, jonka taajuudella värähtelemme. Vetovoiman lain saattelemana Universumi antaa meille kaiken sen minkä olemme valmiit vastaanottamaan. Jos taas koemme rakkauden poissaoloa ja pelkoa, saamme vastineeksi opettajia ja oppiläksyjä, jotka auttavat meitä löytämään itsestämme tuon elämänvoiman. Niin kauan kuin etsimme rakkautta itsemme ulkopuolelta, tulee se myös meiltä puuttumaan. Tästä merkkeinä ovat arvostuksen puute itseään kohtaan, itsesyytökset, kuten myös muiden syytteleminen oman elämän kokemuksista ja epäonnesta, kivuista ja tyytymättömyydestä. Kaikki nuo paranevat ja sulavat pois vain itsensä rakastamisen kautta. Muiden rakkaus ja hyväksyntä ovat siihen saakka kuin huume, josta olemme riippuvaisia ja jota ilman emme voi elää. Ilman sitä tunnemme itsemme mitättömiksi ja riittämättömiksi. Siksi niin monet ovat kiinni toisissa ihmisissä parisuhteen, ystävyyden tai perhesuhteiden kautta, sillä he eivät koe olevansa elossa ja onnellisia yksin. He tarvitsevat aina muiden tukea ja kannustusta imien heidän rakkauttaan itseensä kokiessaan sen poissaoloa sydämessään.

Aito tarve rakastaa toista ihmistä lähtee aina halusta jakaa rakkauttaan muille pyyteettömästi. Silloin rakkaus on aitoa ja rehellistä huolenpitoa, johon toinen vastaa samalla energialla. Tämä on rakkauden energian kierrättämistä, eikä se koskaan ime toista kuiviin, hyväksikäytä tai satuta, sillä silloin sielu on tunnistanut toisessa tämän jumalallisen elämänvoiman, ja kunnioittaa sitä. Tällä tavalla rakentuvat ihmissuhteet, jotka hyväksyvät toisen sellaisenaan kuin he ovat. Rakastaessaan sielu on täysin avoin ja vastaanottavainen, herkkä ja hellä, ja siksi suhde rakentuu molemminpuoliselle luottamukselle. Ihmissuhteissa molemminpuolinen aito rakkaus kasvattaa, vahvistaa ja vapauttaa, sillä se ei koskaan sido toista itseensä. Jos suhde sitoo velvollisuuksilla ja syyllisyydellä, tulee se toisen tai kummankin osapuolen halusta hallita toista pelolla. Ilman toisen rakkauden, kiintymyksen ja huomionosoitusten poissaoloa ei voi elää, sillä ihminen kaipaa sitä pönkittämään ja kasvattamaan vain omaa egoaan sydämen ollessa suljettu ja kykenemätön rakastamaan. Vaikka sydän olisi miten sulkeutunut ja paatunut tahansa, on se silti aina mahdollista avata rakkaudella, mikäli ihminen itse on sen valmis tekemään. Ketään ei saa väkisin rakastamaan itseään tai toisia, tai rakentamaan rakkaudelle perustuvaa ihmissuhdetta, jos toinen osapuoli on siihen vielä kykenemätön. Aitoa rakkautta ei voi teeskennellä.

Enkelein,

Sanna

#sydän #rakkaus #pelko #ihmissuhteet #parisuhde

© 2019 modo et forma